Kokemuksesta sanoiksi

Peikko oli ensimmäinen työparini ja varmasti monella tapaa vähän harjoituskappalekin. Sen kanssa tehtiin asiat ensimmäistä kertaa, yhdessä opeteltiin. Peikolla oli hyvin tärkeä osa monen lapsen psykoterapiaprosessissa. Kaikki tuo oli minusta helposti ymmärrettävää, käsitettävää sekä käsiteltävääkin. Ihmeteltiin ja sanoitettiin, tehtiin uusiksi ja huomattiin että tällaisia taitoja tarvitsemme lisää, niitä opeteltiin. Joissain kohtaa jouduin toteamaan, että tämä olisi kannattanut tehdä toisin ja jatkossa tehdään. Mutta Peikon yllättävä sairastuminen ja kuolema ei ollut ymmärrettävää eikä helposti käsiteltävissä. Kesälomallamme neljä vuotta sitten, Peikko jouduttiin lopettamaan yllättäen. Siltä löytyi kasvain ja leikkauksessa selvisi, että se on levinnyt niin, ettei Peikkoa voitu auttaa. Loman loputtua olin sen edessä, että useat lapset odottivat tapaavansa minut ja Peikon taas. Näinhän olin aina lomalle jäädessämme (ja aina tunnin päättyessä) luvannut ”me odotamme sinua täällä”. Tämä oli itselle täysin uusi, yllättävä tilanne, johon en ollut valmistautunut edes tiedollisesti. Koulutuksissa, artikkeleissa, keskusteluissa keskitytään työskentelyyn ja vähän siihen, että aikanaan koira jää eläkkeelle työstä tai se ehkä on joskus sairaslomalla. Huomasin olevani kiukkuinen siitä, että kukaan ei ollut valmistellut minua tähän. Miksi tästä ei ollut tietoa? No miten olisi voinut olla? Elämää ei voi kontrolloida eikä suunnitella, silti meidän on tehtävä suunnitelmia ja lupauksiakin, joita emme ehkä voikaan pitää. Jouduin tilanteeseen, johon en ollut valmis, joka ei ollut tullut mieleeni, että voisin sellaiseen joutua. Niinhän me elämme, turvallisuuden ja kaiken kontrolloinnin oletuksessa. Psykoterapian yhtenä tärkeänä hoitavana tekijänä on suhde, joka syntyy. Sen syntymistä auttaa ja edellyttää ”setting” eli tila, aika ja rajat. Yksi rajoista on se, että terapeutin omat yksityisasiat ei tule terapiatunnille. Aikaan liittyvä tärkeä asia on, että se että kaikki osapuolet ovat paikalla silloin kun on sovittu. Ja minä lupasin, että ME odotamme sinua täällä. Nyt odotin minä ja minun oma suruni, jota en pystyisi pitämään poissa. Miten minä tästä selviän, en voi pitää lupauksiani, entä jos en pysty tekemään työtäni? Miten jaksan jakaa lasten surua pysyen turvallisena aikuisena? Tuntui että menetys oli isompi kuin mikään aikaisempi menetykseni, vaikka niitäkin on ollut. Aikaisemmin vain, jos menetys tai pettymys on ollut yksityiselämässä, on sen voinut sulkea pois työpäivän ajaksi ja taas työssä olevat pettymykset ja huolet voi ainakin osittain pitää poissa yksityiselämästä. Nyt tämä menetys oli kaikkialla. Loman aikana valmistauduin itkemisen lisäksi tulostamalla kuvia ja hankkimalla vihkoja. Ajattelin että voimme muistella, tallentaa tärkeimpiä kuvia vihkoon lasten mukaan otettavaksi. Isommat ehkä haluavat vain muistella ja katsoa kuvia mitä kaikkea on yhdessä tehtykään. Onneksi kuvasin ja kuvaan edelleen paljon yhteisiä tekemisiä terapiakäyttöön, joten kuvia Peikosta oli paljon. Tunneilla yhdessä itkien teimme vihkoja ja kerroimme tarinoita. Jaksoin itkeä ”hiljaa” kyyneleet valuen, enkä pelottanut lapsia kuten pelkäsin. Ennemminkin olin mallina, että surun voi kestää eikä aina tarvitse olla reipas ja iloinen. Kun surettaa silloin tulee itku. Itkua ja surua ei tarvitse selittää pois, senkin tunteen kanssa voi olla ja sitä tutkia. Missä kohtaa se tuntuu, mitä se sinulle merkitsee? Mitä muita suruja sinulla on nyt tai on joskus ollut? Me itkemme menetyksen tullen myös aikaisempia surujamme. Väsyin paljon enemmän kuin työssä yleensä, koska suru oli niin iso. Mutta Peikko antoi vielä viimeisen lahjansa omaehtoiseen työhönsä näin. Tuli mahdollisuus keskustella kuolemasta. Mitä sen jälkeen on? Missä Peikko on nyt? Mitä sinä siitä ajattelet? Onko se pelottavaa ja miksi lääkärit ei aina voi auttaa, vaikka haluaisivatkin? Missä hauta on? ja miksi Peikko on tuhkattu? Onkohan koirat siellä samassa taivaassa kuin minun läheiseni? ja kun tuli tärkeäksi tehdä muistelupaikka, se rakennettiin yhdessä. Myös Nipsi pääsi muistelemaan ja pohdimme, sureeko Nipsikin? Eikä aina ole kaikkiin kysymyksiin vastauksia.

Mitä merkityksiä on sillä, miten puhumme ja mitä sanoja käytämme? Psykoterapiassa käsitellään asiakkaan vaikeita asioita, psyykkistä kärsimystä. Monesti kärsimys on vailla sanoja ja näkyy ehkä vain toiminnassa. Lasten ja nuorten kanssa on usein myös niin, että vielä kaikille asioille ja tunteille ei ole sanoja olemassakaan. Tarvitsemme sanoja omaan ajattelemiseemme ja tunteiden kuvaamiseen toiselle. Sanoihin liittyy myös paljon erilaisia tunnetiloja, merkityksiä. Erilaisia eri ihmisille. Siksi kiinnitän paljon huomiota siihen, mitä sanoja käytän. Mitä sanoja käytän koirasta, joka työskentelee kanssani, sekä siihen miten puhun koiralle, millä sanoilla ohjaan, jos se on tarpeen. Esimerkiksi ”ei” sanaan itselläni liittyy helposti kovin kielteinen tai kiukkuinen tunne, joka välittyy tilanteeseen. Sen sijaan koiralle joku toiminnan keskeyttävä ystävällinen sana ei tuo tilanteeseen kiukkuista tunnetta eikä huolestuta lasta.